Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Suomi juhlii tänään 99-vuotista taivaltaan ja ulkona on kirkas talvisää. Lumi tosin edelleen uupuu täältä etelä-Helsingistä.

Minulla on lepoviikko meneillään. Ensi maanantaina irtoaa lento Helsinki-Vantaalta ensin kohti Tansaniaa ja Kilimanjaron kenttää, mistä viikkoa myöhemmin matka jatkuu hillittömän lentohelvetin jälkeen Argentiinaan ja siellä edelleen kohti Aconcaguan huippua. 99-vuotiaaseen Suomeen palaan vasta tammikuun 10. päivä.

Treenikausi on nyt saatu pakettiin ja viimeiset Malminkartanon portaat noustu viime viikonloppuna, joten tämä viikko menee voimia ja hiilareita kerätessä. Keittiössäni on pullapitko ja sen vieressä Nutellapurkki ja joka kerta kun sinne menen, syön kaksi siivua Nutellalla valeltua pullaa. Muilta osin ruokavalio koostuu lähinnä pastasta, riisistä, croissanteista, ranskalaisista perunoista, sipseistä ja Start-myslistä. Minun pitäisi ennen lähtö koittaa kerätä massaa ainakin pari kiloa, jotka saa sitten Kilimanjaron nousun aikana kuluttaa. Tavallaan tämä on ihan luksusta, mutta samalla vähän ällöttää.

Viime viikolla hain viimeiset tarpeelliset rokotteet ja hammaslääkäri pisti paikat kuntoon. Kaveri leikkasi hiuksistani kymmenisen senttiä pois. Viimeiset varustehankinnnat tein eilen ja nyt on edessä enää pakkaaminen. Torstaina on vielä isoisäni hautajaiset ja sitten voikin sinkoilla pitkin seiniä hermorauniona ja samalla esittää rauhallista pojan kanssa ollessa. Kävin moikkailemassa ystävätkin jo viime viikonloppuna ja toivottelemassa hyvät joulut.

Niin kuin olettaa saattaa, olen samanaikaisesti innoissani ja aivan kauhuissani. Henkinen valmistautuminen on tällä hetkellä melkoinen sekamelsta epäuskoa, uskoa, itseluottamusta, epävarmuutta, pelkoa ja tahtoa. Kilimanjaron ja Aconcaguan yhdistäminen on isoin ponnistukseni tähän mennessä ja sen edessä olen aika nöyrää poikaa. Jo se, että edessä on kaksi korkeinta vuortani tuntuu haasteelta, mutta etenkin niiden yhdistäminen yhteen reissun ja peräkkäin tuntuu vähän väliä tyhmimmältä idealta ikinä. Mutta samalla parhaalta.

Olen hionut pääni sisällä taktiikkaa, tutustunut reitteihin, katsonut niiltä videoita toisensa perään, seurannut säätiedotuksia (Aconcaguan huipulla eilen ainoastaan 42 pakkasta!) ja lukenut muiden kirjoituksia samoilta vuorilta. Kilimanjaro on kaikkien määritelmien mukaan ”helppo”, sen 5895-metriselle huipulle käytännössä kävellään viidessä päivässä. Kuulostaa leppoisalta muttei sitä ole. Noissa korkeuksissa edes kengännauhojen sitominen ei ole leppoisaa. Aconcagua puolestaan on maailman korkein vuori Himalajan ulkopuolella. Sen 6962-metrisellä huipulla ei ole happea, siellä on kylmä, siellä tuulee ja sinne pääseminen on melkoisen puristuksen takana. Sekä fyysisesti että etenkin henkisesti. 2,5 viikkoa telttaelämää yli neljässä tuhannessa metrissä, pussiruokaa, ei suihkua ja pakkasta, pakkasta ja pakkasta. Ja aika helvetin monta metriä noustavana. Mutta jos huipulle pääsen, olen sillä hetkellä korkein ihminen maapallolla, koska Himalajalla ei talvinousuja tehdä.

Joka toinen päivä minut valtaa epäusko, että eihän minulla nyt ole mitään mahiksia tässä pelissä. Joka toinen taas huudan kotona kädet nyrkissä että perkele, totta kai minä sinne kiipeän! Olen yli kuukauden ajan sanonut itselleni joka ilta nukkumaan mennessä, että totta kai sinä pystyt siihen. Se selviää lopulta tammikuun alussa, suunniteltu Aconcaguan huiputuspäivä on neljännen päivän tienoolla.

Tässä reissussa on kiinni aika monta asiaa esimerkiksi työkuvioihin liittyen, mikä takia minun on jo pakko päästä molemmille huipuille. Kilin ja Acon nousuissa on kiinni tulevaisuuden suunta ja se, mihin tämä polkuni tässä etenee. Kaikista eniten tulevassa matkassa on pelissä kuitenkin usko itseeni. Usko siihen, että onko minusta Seven Summitsiin, onko minusta Everestille. Jos ei Acon huipulle pääse, on isommista paikoista turha edes haaveilla. Se usko on ollut koetuksella Mont Blancin pakittamisen jälkeen, mutta palaillut tässä pikkuhiljaa treenin edetessä. Nyt se kuitenkin punnitaan ja mitataan kuinka paljon tätä kaikkea haluan.

Kaikki ne pelot, kaikki ajatukset joita minulla on, kaikki epäusko ja usko, vastaus niihin saadaan ainoastaan yrittämällä. Jos jostain syystä joudun kääntymään takaisin, en voi ainakaan sanoa, ettenkö olisi yrittänyt. Jokainen spekulaatio kotisohvalla viltin alla sipsipussin kanssa sitä ennen on vain sananhelinää. Vain tästä nousemalla, lähtemällä ja toteuttamalla voin löytää vastauksen. Ja se pätee ihan kaikkeen. Olen aina sanonut, että tärkeintä on lopulta aina lähteä.

Takaisin ylös