Kävin sitten Ranskassa vähän taas oppimassa itsestäni lisää. Toki myös vuorista, kiipeilystä ja pettymyksistä mutta kaikista eniten itsestäni.

Lensin Chamonix’iin puolitoista viikkoa sitten lauantaina. Tarkoitus oli kahdeksan hengen suomalaisporukassa kiivetä ensin aklimatisaationousuna Italian korkeimmalle huipulle Gran Paradisolle (4062m) ja siitä siirtyä Ranskan, ja samalla Alppien katolle Mont Bancille. Näin ranskalaisen koulun kasvattina Blancin 4810-metrinen huippu on sellainen pikkupoikamainen haave ollut pitkään ja viimein tarkoitus oli kyseinen jättiläinen saada vyölle.

Jo alkuviikosta tuli huonoja uutisia, kun matkallamme Italiaan tuli viestiä, että Blancin molemmat Ranskan puolen reitit on suljettu. Tai jos ei nyt ihan puomeilla kiinni naulattu, niin ainakin julistettu sen verran vaarallisiksi, ettei niiden kautta suositeltu kulkea. Alkuperäinen suunnitelmamme, ns. kolmen huipun reitti, oli täynnä serakkeja, sellaisia jäällä roikkuvia kerrostalon kokoisia lumilippoja, jotka voivat romahtaa koska tahansa. Edellisellä viikolla reitillä kuoli opas kahden asiakkaan kanssa juuri serakin sorruttua heidän päälleen. Tästä syystä olimme jo sunnuntaina ehtineet muuttaa suunitelmamme niin kutsutulle Gouterin reitille, joka on Blancin yleisin tie ylös. Nyt kuitenkin Gouterin alapäässä oleva Grand Couloirin osuus julistettiin sekin ”erittäin vaaralliseksi” ylhäältä tippuvien kivien takia ja oppaamme olivat huolissaan. He päättivät, etteivät ko. reiteille halua lähteä enää asiakkaita viemään ja oli otettava käyttöön suunnitelma C.

Ymmärrän heitä hyvin. Jos jotain olisi sattunut virallisen varoituksen ollessa voimassa olisi oppailta loppuneet työt vastaisuudessa siihen. Jos ei samalla koko ura. Ja ehkä myös elämä kiven tippuessa päähän.

Suunnitelma C oli kiivetä Blancille harvinaisempaa, pidempää ja teknisempää reittiä Italian puolelta, niin kutsuttua The Pope Routea. Paavin reitti oli pitkä kuin nälkävuosi, sillä puolella kun jokainen nousumetri on taitettava jalan Ranskassa hissien viedessä kiipeilijät valmiiksi kolmen tuhannen metrin paikkeille.

Ensin vuorossa oli kuitenkin Gran Paradiso. Nousimme maanantaina 2700:n metriin Chabodin majalle yöksi, mistä tarkoitus oli lähteä seuraavana aamuna aikaisin huipulle kiipeämään. Ilta oli kaunis, kunnes ukkonen jyrähti päälle. Sekin oli toki kaunis, mutta samalla pelottava ja uhkasi huiputuspäiväämme melkolailla. Viimeksi, kun olen ukkosessa vuorilla ollut, olin Elbrusilla ja ukkonen tappoi kiipeilijän. En siis varsinaisesti ollut ihan kärkijoukossa kohti huippua juoksemassa, jos keli ei kohenisi. Aamuyöllä ukkonen oli ohi, mutta vettä tuli edelleen. Lähdimme yrittämään mutta muutaman tunnin noustuamme päätimme lopulta pakittaa sateen yltyessä ja huipun ollessa näkymättömissä. Korkeus oli tässä vaiheessa jotain 3000:n metrin luokkaa. Vetäydyimme takaisin majalle odottelemaan seuraavaa aamua ja uutta yritystä. Toiset huonot yöunet perään ja uusi nousu seuraavana aamuna ei ollut yhtään edellistä parempi. Itse asiassa aika paljon huonompi. Käännyimme nimittäin melkein heti takaisin näkyvyyden ollessa nolla. Laskeuduimme pettyneinä takaisin laaksoon asti vähän turhan tietoisina siitä, että sopeutuminen oli nyt huono seuraavan aamun Blancille lähtöä ajatellen. Yli neljän tuhannen metrin korkeuksissa kun pitää koittaa hiljalleen tottua ylhäällä olevaan ohuempaan välttääkseen uupumuksen ja vuoristotaudin. Vietimme loppupäivän treenaillen Aguille Du Midin lähimaastossa Vallee Blanchen jäätiköllä, missä korkeus oli sentään kutakuinkin 3500 metriä ja illalla vuorossa oli enää kamojen pakkaaminen valmiiksi.

Torstaina aamusta siirryimme lähtöpisteeseemme Courmayeurin kulmille ja ryhdyimme lähestymään Gonellan majaa puolitoista kilometriä ylempänä. Sieltä olisi tarkoitus seuraavana yönä jatkaa kohti Blancin huippua, joka siinsi vielä toiset 1800 metriä ylempänä. Pitkät kaksi päivää oli siis edessä.

Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meillä olisi keskiviikkona ollut aikaa levätä ja syödä kunnolla, mutta epäonnistuneen Gran Paradison nousun takia lepopäivä paloi pois kalenterista. Tämä oli ensimmäinen monista tulevista ongelmistani. Pahin niistä iski lähestymispäivänä, kun vaelsimme kohti Gonellan majaa. Paahtava helle ja liian vähäinen neste aiheuttivat minulle ison nestevajauksen, jota en enää loppuviikon aikana saanut kiinni. Haikki oli osaltani hidas ja kiipeäminen vielä hitaampaa ollessani täysin kuivunut. Olimme majalla paljon myöhemmin kuin oli tarkoitus ja luvassa oli kolmetuntinen yöuni ennen huipulle suuntaamista. Edellisyöt olivat olleet lyhyitä ja huonoja nekin, joten käsillä oli ongelma numero kolme, kunnollisten yöunien puute. Neljänneksi voisi mainita huonon sopeutumisen.

Lähdin siispä perjantaina aamulla kello kaksi yöllä kiipeämään Alppien huipulle pahasti kuivuneena, huonosti sopeutuneena, jalat krampissa ja keho vailla lepoa. Nousumetrejä olisi edessä ne mainitut 1800. Huomasin heti alkumatkasta, että jalkani eivät toimineet kunnolla. Nestehukka oli aiheuttanut sen, että etenkin vasen etureiteni kramppasi koko ajan ja tuntui siltä kuin jalkani eivät tottelisi minua ollenkaan. En siis voinut luottaa niihin tarpeeksi. Tiputtuani railosta läpi Domen sysipimeällä jäätköllä luottamus kinttuihin ei varsinaisesti noussut. Eikä kyllä oma fiiliskään enää. Siihen kun vielä päälle lisäsi oppaan, joka oli minuun köydellä kiinnitetty ja oikeastaan täysi mulkku, alkoi huipulle nousu tuntua vähemmän ja vähemmän kiinnostavalta joka askelella. Sainpa hyvää oppia siihen, miten oppaan ei pitäisi toimia asiakkaiden kanssa.

Päätin olla kuitenkin sinnikäs. Otin matkalle pieniä tavoitteita, joiden kohdalla arvioisin tilanteen uudelleen. Jos nyt ensin pääsisi Domen jäätikön yläpuolella olevalle harjanteelle, siitä vaikka yli 4000:n metrin jne. Hiljalleen tavoitteet saavutin, mutta olo oli todella epävarma koko ajan. Kun ei voi luottaa omiin jalkoihinsa kävellessä neljän tuhannen metrin korkeudessa 30 senttiä leveää harjannetta, jonka sivuilla on muutaman kilometrin pudotus alas, ei ole ihmisen hyvä olla. Mutta ei sinne jäädäkään voi, joten hitain askelin oli pakko edetä turvaan. Kun viimein saavuimme Gouterin kummulle, missä reitti yhtyy Ranskan puolelle ja alla on leveä jäätikkö, ilmoitin oppaan mulkulle, että tämä oli minun osaltani tässä. Samoin se oli monen muun, suurin osa ryhmästämme kääntyi tässä kohtaa alas joko takaisin tuloreittiämme Italiaan tai sitten kohti Gouterin majaa Ranskan puolella, joka oli lähempänä. Kaksi jatkoi enää kohti huippua. 4362 metriä näytti mittarini siinä kohtaa, kun lopullisesti pysähdyin.

Isolla vuorella keskeyttäminen on sellainen hetki, jolloin oppii itsestään paljon. Sitä käy läpi niin monta tunnetilaa helpotuksesta pettymykseen ja suuttumisesta iloon siitä, että nyt se on ohi. Sitä on jotenkin ihan järkyttävän vihainen itselleen, mutta samaan aikaan helpottunut siitä, että ei tarvitse enää riskeerata omaa henkeään jollain harjanteella heiluessa. Ajattelin siinä Gouterilla seistessäni, että todennäköisesti kyllä pääsisin ylös, mutta yhtä todennäköisesti en enää alas. Perustin päätöksen siinä hetkessä sekä omaan, että köysistöni turvallisuuteen, koska olisin ollut riski joka askelella tästä eteenpäin aina puuttuvat 450 metriä huipulle ja takaisin. Tiedän siis tehneeni oikean ratkaisun, koska kotona tätä tekstiä kirjoitan.

Tappion myöntäminen on vaikeaa, mutta se on tärkeä taito. Oman heikkouden tunnustaminen sen edessä, ettei riskeeraa muita on vain yksinkertaisesti pakollista. Oikeasti ei ole vaihtoehtoja. Ryhmpaineita ei näissä oloissa voi ottaa tai ainakaan niiden ei saa antaa vaikuttaa.

Ne tunnetilat, mitä siinä hetkessä joutuu käymään läpi ovat sellaisia, jotka tulee käsitellä jo ennen matkaan lähtöä. Niitä ei voi alkaa purkamaan enää, vaan niiden tulee olla jo tiedossa ja hoidetut. Olin työni kotona jo tehnyt, joten mieleni oli oikeastaan aika kevyt päätöksen ääneen sanoessani. Kuten vanha viisas sanonta sanoo: Ihminen ei koskaan voi valloittaa vuorta, vuori vain joskus päästää luokseen käymään. Minä en koskaan lähde valloittamaan, ainoastaan katsomaan, josko tänään olisi minun päiväni. Nyt ei ollut.

Lähtiessämme laskeutumaan pääsin vaihtamaan opasta, mikä oli helpotus sekin. Odottelin kolmisen tuntia kun uusi oppaani ja köysiparini Juuso kävivät huipulla ja lyöttäydyin takaisin köysistöön heidän laskeutuessaan voitonriemuisina kohti Gouterin majaa Ranskan puolella. Alas lipuessa, sen sijaan, että olisin harmitellut huipun missaamista, iloitsin siitä faktasta, että kiipesimme juuri vuorten yli Italiasta Ranskaan. Ei ihan jokapäiväistä touhua sekään. Nyt voin hihitellä joka kerta Mont Blancin tunnelin ajaessani, että viimeksi menin tuosta yläpuolelta yli.

Vietimme yön Gouterin majalla ja lähdimme aamulla laskeutumaan viimeiset 1400 metriä takaisin kohti Chamonix’ta. Jalkani tottelivat vielä huonommin kuin eilen, nestetankkaus tuntui olevan täysin hyödytöntä. Kramppia krampin perään, ei mitään jakoa. Gouterin kiviseinä ja vaarallinen Grand Couloir menivät lähinnä adrenaliinilla ja loppumatkan polulla kaaduin kaksi kertaa. Ei ollut alaraajoista enää mihinkään. Puoliltapäivin lauantaina olin viimein takaisin Chamonix’ssa ja Mont Blancin seikkailu oli ohi.

Olinko pettynyt? En.

En ole vieläkään.

Sain viettää upean viikon vuorilla oppien paljon uutta ja ylittäen itseni useammallakin kiipeilypätkällä. Nousin Blancilla seiniä, joita en vielä jonkin aikaa sitten olisi uskaltanut harkitakaan ja sain siis todistaa kehittyneeni huimasti vuorikiipeilijänä. Minulla oli myös kivaa ja paljon hyviä ihmisiä seurassani upeissa maisemissa ja nautin joka sekunti. Paitsi ehkä ne kaksi, kun siellä railossa kainaloitani myöten olin. Kaiken kaikkiaan minulla oli hieno viikko, jonka se 4810 metriä olisi toki varmasti kruunannut, mutta huiputtamatta jättäminen ei minulta mitään nautintoa vienyt poiskaan.

Tämä on asia, jonka itsestäni Ranskassa parhaiten opin. Jos joskus aikaisemmin en kestänyt tai sietänyt pettymyksiä mitenkään ja reagoin niihin jotenkin sata lasissa ja ajamalla seinään, nykyään osaan kääntää ne pettymykset pois. Kaivaa niiden alta esiin hyvät puolet ja jatkaa niillä eteenpäin hymyn missään vaiheessa oikeastaan hyytymättä. Koska ei tämä nyt ihan niin vakavaa ole. Harva asia on, jos niihin osaa suhtautua. Mont Blanc todisti, että osaan.

Pakittaminen on myös olennainen osa vuorikiipeilyä. Se on vain tiedostettava jo ennen lähtöä ja ymmärrettävä, että se kuuluu lajiin. Se voi olla monen pienen tekijän summa, kuten minulla nyt, tai se voi olla fiilispohjaista. Tai vaikka sää. Syitä on monia ja niitä ei lopulta tarvitse edes muille selittää, vaikka niin juuri teinkin. Koska aina ne ovat lopulta kuitenkin vain selittelyä. En päässyt huipulle, piste.

Tiedän yhden ammattioppaan, joka on joutunt kääntymään Blancilla seitsemän kertaa takaisin alas käymättä vielä kertaakaan huipulla. Ja siltikään se huippu ei sieltä häviä vähään aikaan mihinkään. Jos sitä siis vaikka kävisi itsekin uudelleen ensi kesänä katsomassa, jos silloin olisi minun päiväni. Sitä odotellessa nautin kaikesta siitä, mitä tällä kertaa matkasta taskuun jäi.

Takaisin ylös