Kyllä tässä viikon verran on tarvinnut hengähdystaukoa, että voi viimein uskoa, että koulu on ohi. Ja silti sitä on edelleen vähän pöllämystynyt, että mihin tämä vuosi oikein katosi.

Koko kevät ja etenkin kesä ovat menneet jotenkin niin hillittömällä vauhdilla, ettei meinaa tajuta. Oli retkiä, oli reissuja, oli kirjalliset tehtävät ja sitten tenttejä. Ja lopulta, aivan yhtäkkiä, edessä olikin enää maastonäyttö ja viimeinen viikko koulussa. Maanantaina paikalle saapui myös uusi vuosikurssi, jota seuratessa näki aika hyvin itsensä vuosi sitten. Haikeana katselin, kuinka uudet Eerikkilän luonto- ja eräopasopiskelijat tutustuivat taloon, tapoihin ja paikkoihin valtava innostus silmissään tietämättä vielä, miten upea vuosi heillä on edesään. Viime elokuussa ollessani itse samassa tilanteessa, muistan kuinka yksi vanhoista sanoi minulle olevansa todella kateellinen, että meillä on kaikki se vasta edessä. Toistin samaa viime viikolla uusille tulokkaille, koska nyt vasta tajusin mitä edellisvuoden kurssilainen sillä tarkoitti.

Tiistaina lähdimme maastoon uusien kanssa suorittamaan omaa maastonäyttöämme. Viikko meni huonoilla unilla ja hillittömällä hulinalla meidän suorittaessa erinäisiä annettuja tehtäviä oppaina, eikä siinä oikeastaan ehtinyt sen enempää ajattelemaan muuta kuin niitä suoritettavia tehtäviä. Tämä oli se loppukoe, johon koko vuosi oltiin valmistauduttu ja sitä vain halusi tehdä hyvän suorituksen ja nauttia tunnelmasta. Kun lopulta torstaina palasimme takaisin koululle tietäen, että nyt on kaikki ohi, olo oli melko epätodellinen. Että tässäkö tämä oli? Pitääkö nyt lähteä kotiin? Väsytti aivan julmetusti, ihan kuin koko vuoden stressi ja tsemppi olisi lauennut kerralla, olimme kaikki henkisesti melko loppu.

Loppuarvioinnit suoritettiin vielä samana päivänä yksitellen luokassa näyttölautakunnan edessä, jossa he arvioivat suorituksen ja lopuksi kertoivat tuomion. ”Näyttöautakunta suosittelee tutkintolautakunnalle luonto- ja eräoppaan ammattitutkinnon myöntämistä Teemu Suomiselle.” Olo oli kuin isoimman vuoren laella. Seuraava Elbrus oli nyt kiivetty!

Lähdimme illaksi porukalla kurssikaverin mökille juhlimaan. Muut joivat viinaa, minä söin karkkia. Paljon karkkia. Nauroimme, itkimme, muistelimme ja pidimme puheita. Ilmapiiri oli samaan aikaan liikuttunut ja iloinen. Eihän sitä kukaan tajunnut - tai ainakaan halunnut sanoa ääneen - että olimme viimeistä kertaa kaikki yhdessä.

Se oli vasta seuraavana päivänä, kun tajusin, että nyt tämä on oikeasti tässä. Seisoskelin ensin tyhjällä Pursiseuralla, millä nimellä me majoitustamme kutsuimme. Pala nousi kurkkuun. Menin tyhjään luokkaan ja siitä tyhjään rantaan, sundeckiksi ristitylle terassillemme. Siinä se jotenkin iski ja aloin itkemään. Onnesta, surusta, haikeudesta ja kaikista enemmän luopumisesta. Kulunut vuosi on ollut niin upea kaikkine ihmisineen, että tästä elämänvaiheesta luopuminen samalla, kun on toki innostavaa, oli niin kovin raskasta.

Viime syksynä kirjoittelin usein siitä, miten hyvältä kurssimme porukka tuntuu. Miten yhteishenki on korkealla ja miten hyvä ilmapiiri koululla vallitsee. Tuntuu uskomattomalta, että se sama henki kantoi loppuun asti, viimeiseen iltaan, aamuun ja yöhön. Ja sama fiilis oli jokaisella kun viimeistä kertaa yhdessä olimme. On aivan käsittämätöntä kuinka kaksikymmentä niin eri ikäistä, erilaista, eri taustoista ja eri paikoista tulevaa ihmistä voi hitsautua niin tiiviiksi, yhdessä toimivaksi ryhmäksi. En ole kokenut vastaavaa koskaan. Jaoin vuoden ajan elämäni päivät, yöt, suihkut, teltat, vessat, vaellukset, retket, kokemukset, ilot, surut, epäonnistumiset, onnistumiset ja ihan kaiken kahdenkymmenen ihmisen kanssa ja se yhdistää meitä loppuelämämme. Näillä ihmisillä on ikuinen paikka sydämessäni ja kohta tatuoinnissa sen sydämen päällä.

Perjantaina ajoin Helsinkiin ja istuin hetken hiljaa olohuoneessani. Ai täälläkö minä nyt asun? Eikö vessaan olekaan jonoa? Keittiössä ei ole muiden tiskejä.

Tästä pitäisi lähteä rakentamaan sitten uusi arki. Aloitin sen lentämällä Lontooseen nollaamaan pariksi päiväksi. Suurkaupunki oli täydellinen vastakohta kaikkeen vuoden aikana koettuun, joten se antoi hyvin tilaa vähän hengähtää ja ottaa etäisyyttä. Seuraavaksi vuorossa on Mont Blancille kiipeäminen parin viikon päästä, reissu, jonka ostin itselleni lahjaksi jo vuosi sitten koulun päättymistä juhlistamaan. Juuri nyt on se olo, että luopuisin kymmenestä Mont Blancista, jos saisin vielä kerran kastua vesisateessa kanootissa Liesjärvellä parhaiden ystävieni kanssa.

Mutta tätä elämä on. Samalla kun saa, pitää osata luopua. Se on sellainen kierto, johon pitää vain oppia. Minun, jos jonkun, pitäisi se tietää.

Takaisin ylös