Onpas kyllä ollut erikoinen kesä. Enkä puhu nyt tuosta ulkona vallinneesta säätilasta. Säästä valittaminen on turhinta mitä ihminen voi tehdä. Pahoittaa nyt mielensä asiasta, jolle ei lopulta itse voi yhtään mitään. Oikeastaan valittaminen kaikin tavoin on kyllä aika turhaa.

Mutta minä en valita vaikka erikoinen kesä on ollutkin. Olen mukautunut ja onnistunut tekemään tästä kovin hyvän jo nyt, vaikka kesähän on sekin vasta puolivälissä. Mikä tuntuu oudolta, koska kolmen viikon päästä aloitan koulun. Opinnot Eerikkilän urheiluopistossa nimittäin alkavat jo elokuun alussa, jolloin usein Suomen suvi on vasta parhaimmillaan. Jotenkin olen pitkin vuotta ajatellut, että se koulu alkaa ”sitten joskus syksyllä”, kunnes viime viikolla havahduin siihen, että piru vie, sehän on ihan kohta!

Odotan luonto- ja eräopaskoulutusta innolla. Olen saanut ainoastaan ensimmäisen viikon lukujärjestyksen ja siinä lukee kolmen päivän kohdalla ”maasto”. Koulu alkaa ensimmäisen viikon boot campilla, jonka tarkoitus on ilmeisesti karsia jyviä akanoista. Kurssille valitaan 20 ihmistä vuosittain ja kouluttajien mukaan kolmesta neljään kurssilaista jättää leikin väliin ensimmäisen viikon jälkeen todeten, että se oma kuppi kahvia on ehkä sittenkin jossain muualla. Edessä on pitkä vaeellus, huonoa unta ja ravintoa ja kuten minut kurssille valinnut kouluttaja totesi: ”toivottavasti sadetta, tuulta ja helvetin märkää.” Ei ongelmaa, antaa tulla vaan!

Samaten ensimmäisen viikon tarkoituksena lienee myös tunnistaa ihmistyypit. Väsyneenä, uupuneena ja äärimmäisissä olosuhteissa ihmiset nimittäin paljastavat itsensä. Väsymys purkautuu niin erilaisina tiloina ja aika äkkiä nähdään, millaisia hahmoja mukana on. Kuka valittaa, kuka koittaa nostaa tunnelmaa, kuka johtaa ja kuka seuraa hiljaa. Olen miettinyt tuota viikkoa paljon jo ennakkoon ja sitä, millainen minä tulen olemaan. Jännittänyt jopa hieman. Minulla kun on tapana ruveta siksi ärsyttäväksi nokkeluuksien heittelijäksi keventääkseni tunnelmaa. Jossain se toimii, toisaalla ei, joten nähtäväksi jää. Pitää ehkä yrittää hieman hillitä itseäni. Ainoastaan sen tiedän, että olisin ollut hyvin erilainen kolme vuotta sitten kuin nyt.

Avausviikon jälkeen seuraava vuosi tuo tullessaan opiskelun ja pänttäyksen ohessa ainakin parikymmentä reissua ulkoilmaan, pituudeltaan kahdesta kymmeneen päivään. Käymme Itä-Suomessa koskia laskemassa, käymme Lapissa hiihtovaeltamassa. Käymme Norjassa haikkaamassa ja opettelemme tunnistamaan pari sataa kasvia ja eläintä ulkonäöltä. Pahin pelkoni koko vuoden kestävällä kurssilla on se, että joudun menemään avantoon. Olen kerran elämässäni dipannut jalan nilkkaa myöten jääveteen ja se on saanut riittää. Olen kyllä luvannut, että kun lähdemme Etelämantereelle Winsonia kiipeämään, sieltä laskeuduttuani menen avantoon uimaan mutta pelkään, että Eerikkilän kouluttajat ovat sitä mieltä, että turha odotella Antarktikselle asti.

Ennen opintojen alkua ja ensimmäisten päivien marssia lähden jäätikkökurssille Norjaan. Katselin eilen varustelistaa läpi ja googlailin videoita ja kuvia Svartisenista, missä kurssi järjestetään. Cramponit jalkaan, valjaat päälle, kypärä päähän ja vuorille! Edessä on neljä päivää upeita maisemia, joissa harjoitellaan jäätiköillä liikkumista, railopelastusta ja erilaisia pysäytys- ja selviytymistekniikoita. Täällä sitä jo hakku tanassa odotellaan lähtöä! Kurssin - ja kesän - ainoa tragedia on se, että sen ajankohta osui suoraan Bad Religionin kesän ainoan Suomen keikan päälle ja näin minulta jää maailman paras yhtye Porispheressa näkemättä. Se kyllä ihan aidosti harmittaa mutta luulisin, että seistessäni norjalaisella jäätiköllä en jaksa asiaa pahemmin enää valitella.

Mutta Norjat ja Eerikkilät nyt eivät oikeastaan selitä sitä, miksi kesä on ollut erikoinen. Enkä nyt tarkemmin miettiessä tiedä onko se lopulta sitä edes ollut muuten kuin työrintamalla, missä yrittäjyyden arki on tullut aika mukavasti vastaan. Kevään ja kesän mittaan minulla on ollut sovittuna seitsemän eri työkeikkaa. Erinäisiä projekteja kirjoitusjutuista festarihommiin ja lehdenteosta mainostoimiston toimeksiantoihin. Ihan mukava määrä siis ja korvauksetkin ovat olleet ihan kohdallaan. Siis niin, että nakkikastikkeet pöydässä olisi taattu ja säästöön olisi jäänyt sen verran, että olisin saanut joulukuulle buukatun Kilimanjaron matkan maksettua. No, lopulta yksi kerrallaan joka ikinen sovituista tai suunnitelluista keikoista on peruuntunut. Siis jokainen. Kaikki. Hela hoito. Mikä on tarkoittanut ainakin kahta asiaa: Sitä, että rahaa ei ole liki yhtään eikä näyttäisi mistään tulevankaan ja sitä, että olen saanut lomailla koko kesän. You win some, you lose some. Olen siispä retkeillyt, viettänyt paljon aikaa poikani kanssa ja vain ottanut iisisti odotellessa Eerikkilään menoa tietäen, että elokuusta eteenpäin tuleva vuosi on todella hektinen ja fyysisestikin haastava. Olen myös syönyt nyt 18 päivää putkeen vähintään yhden jäätelön.

Taloudellisesti tilanne on vähintäänkin haastava, mutta jos jotain olen oppinut viime vuosista, se on se, että stressaamalla (tai - jälleen - valittamalla) asia ei ainakaan helpotu. Harmittaa toki, että jätin tyystin päivätyön hakemisen kesälle välistä, koska oletin että sovitut keikat takaavat tulot, mutta se nyt on asia jolle ei enää voi mitään. Kyllä tässä on pahemmastakin selvitty, joten no worries. Jos kuitenkin luet tätä ja mieli tekee auttaa miestä mäessä, voit ostaa kirjan! Niitä saa alle parinkympin hintaan nettisivultani osoitteesta www.soberismia.fi. Kaikki tuotto menee lyhentämättömänä nakkikastikkeeseen!

Yhden ison asian tämä toimeton kesä on tuonut tullessaan. Tässä kun on sattuneesta syystä ollut aikaa ajatella ja suunnitella asioita olen huomannut tulleeni siihen pisteeseen, että on aika alkaa päästää menneisyys kokonaan irti. Ehkä vihdoin. Huomaan selkeästi ajatusteni olevan enemmän tulevassa kuin menneessä ja se on hieno fiilis. Enää en mieti päivittäin mitä olen tehnyt, mitä olen ollut tai mitä olisin voinut tehdä toisin. Nyt mietin vain mitä aion tehdä, mitä aion olla. Mitä haluan olla. Mietin Seven Summits -projektiani. Pää on täynnä ideoita ja ajatuksia joita aion lähteä toteuttamaan kunhan tästä eräoppaaksi vuoden päästä valmistun. Tiedän, että tavalla ja toisella projekti toteutuu ja etenee.

Mietin millainen ihminen haluan olla, en enää vain sitä, millainen olin. Anteeksipyynnöt on pyydelty ja mikä tärkeintä, olen antanut itselleni kaiken anteeksi. Ja johan tässä nyt tuli liki kolme vuotta ja yhden kirjan verran internetissä avauduttuakin. Koko Soberismia-juttu on lopulta täysin käsistä lähtenyt itsenikorjausprosessi, joka on johtanut mitä ihmeellisimpään elämänmuutokseen. Joka ikinen päivä ihmettelen peilin edessä että mitä tapahtui, samalla nauttien tästä päivästä täysin. Kolme vuotta on lopulta naurettavan lyhyt aika, vaikka ikuisuudelta se tuntuukin, ja muutos on jotenkin niin häkellyttävä kun sitä välillä pysähdyn ajattelemaan. Muutaman viikon takainen Tuska-festivaali oli omiaan lisäämään näitä tuntemuksia. Hätkähduttävän moni ihminen Suvilahden illassa ei nimittäin tunnistanut minua kun menin moikkaamaan. Ja kyse oli kuitenkin tutuista, joiden kanssa tein vuosikausia töitä yhdessä! Opin ensimmäisen festaripäivän aikana ottamaan lippiksen ja aurinkolasit päästä ennen kuin tervehdin ja silti moni sanoi tunnistavansa minut äänestä parhaiten. Tilanteet olivat outoja mutta ehkä tavallaan konkreettisesti merkkasivat minulle jotain. Ehkä muutos on nyt lopulta valmis, ehkä en ole enää se, joka ennen olin. Joten nyt on hyvä aika jättää se mennyt myös taakse. Toki muistaa se ja kunnioittaa sitä, kaivaa sieltä oppeja matkaan mutta suunnata kaikki energia eteenpäin. Nyt siis ajatus on vain tulevassa ja innosta piukeana painan kaasua sitä kohti. Unohtamatta tietenkään tätä hetkeä ja tästä nauttimista.

Ja juuri siksi esimerkiksi säästä ja Suomen kesästä valittaminen on turhaa. Kesä on mielentila ja tämä hetki. Ja tämä hetki on hyvä, siitä pitää nauttia.

Ajattelin lähteä jäätelölle, koska suotta sitä on hyvää putkea alkaa katkaisemaan.

Takaisin ylös