keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Muistan, kuinka 15 vuotta sitten tehdessäni radiota ajattelin, että tämä on paras duuni ikinä. Ja olihan se, etenkin parikymppiselle jantterille, joka oli sitä mieltä, että hänellä on paljon sanottavaa ja vähintään paras musiikkimaku ikinä. Radion tekeminen oli monella tapaa jokapäiväistä unelmaa ja mietin silloin, että en ikinä aio tehdä mitään muuta kuin radiota.

Kuitenkin, seitsemän vuoden jälkeen alkoi kiinnostus ja fokus siirtyä toisaalle musiikkibisneksen syövereihin. Otin riskin ja lopetin hyvin alkaneen aamushown Heikelän Jussin kanssa. Se oli vähän kuin olisi parisuhteen laittanut poikki. Olimme Tampereella juontokeikalla, jonka päätteeksi ostin Jussille halvan viskipullon, kehoitin avaamaan sen ja kerroin, että minä lähden. Ja niin jäi taakse maailman paras duuni, jota en olisi ikinä uskonut vapaaehtoisesti lopettavani.

Perustin oman yritykseni ja aloin touhuamaan musiikkialan kulisseissa. Oli vapauttavaa saada olla välillä taustalla ja antaa muiden hoitaa edustaminen mikrofonien ääressä. Matkatessani seuraavat vuodet keikkabusseissa ja lentokoneissa ympäri maailman olin sitä mieltä, että tämäkin on paras duuni ikinä. Jo toista kertaa olin löytänyt juuri sen, mitä halusin silloin tehdä.

Mutta aikansa sitäkin. Musiikkihommat söivät sisältä miehen loppuun ja lopulta, kaiken härdellin jälkeen oli aika astua taas syrjään. Hain eräopaskouluun, pääsin sisään ja lähdin ulos. Matkalla törmäsin Jereen, Niinaan, Jonnaan ja koko Partioaitan porukkaan ja ennnen kuin ehdin huomatakaan, olin jo korviani myöten sisällä ulkoiluhommissa ja sain niistä vähän palkkaakin.

Viime sunnuntaina ajelin Nuuksiosta kotiin aurinkoisen syysviikonlopun päätteeksi. Olin ollut juuri kaksi päivää metsässä opastamassa Partioaitan klubilaisia retkeilyn alkeisiin ja katsomassa, kuinka ihmiset innostuvat ulkoilusta. Siinä Nuuksiontiellä autossa mietin, että minulla on paras duuni ikinä.

Äsken laitoin taas kerran rinkan kasaan ja kohta ajelen ensin Lahden kautta Ouluun luennoimaan ja sieltä Ruotsin Sarekiin kahdeksan asiakkaan kanssa vaeltamaan. Liikumme vuorilla, telttailemme erämaassa ja nautimme luonnosta puhtaimmillaan. Saan siitä palkkaa, se on nyt minun työni. En voisi olla onnellisempi.

Muutosta on ihan turha pelätä. Olisi kauhea ajatus, että möykkäisin edelleen siellä radiossa 17 vuotta myöhemmin tai istuisin vieläkin jossain keikkabussissa matkalla Kajaanin Ballsiin keikalle. Ainoastaan hyppäämällä tuntemattomaan olen voinut löytää kerta toisensa jälkeen sen, mikä minulle on juuri silloin parasta. Jos olisin tuntematona peläten vain pysynyt paikallani, olisin kävellyt jokaisen mahdollisuuteni ohi.

Pahinta on jäädä paikalleen vain siksi, ettei uskalla muuta tehdä. Se voi tuntua turvalliselta, mutta juuri se on mielelle kaikista vaarallisinta.

Seuraava kirjoitus Aivan ensimmäinen kirjoitus