Mietin pitkään kirjoitanko tätä blogia. Ja kun olin sen saanut valmiiksi, harkitsin vähintään yhtä pitkään julkaisenko sen. En ole tavannut pahemmin enää viime vuosina ottaa politiikkaan kantaa, en tässä blogissa, enkä julkisesti muutenkaan, mutta tämä asia on vaivannut minua siinä määrin, että halusin jotenkin pukea tämän sanoiksi.

Minä olin rasisti. Oikein sellainen paatunut suomalainen aikuinen mies, joka kännissä toisteli maailman ankeinta latteutta siitä, kuinka en minä rasisti ole vaan roturealisti ja önk tönk. Rasismi oli helppo tapa purkaa patoutunutta vihaa ja jollain tavalla kohottaa itseään muita paremmaksi. Kuinka ”mä niinku tajuan, suurin osa ei”. Neekeri oli minulle neekeri ja rättipää rättipää. Olin sitä mieltä, että ne raiskaa ja tappaa ja hakkaa ja ryöstää ja ovat kaikki ihan just sellasia.

En minä lapsena rasisti ollut. Olin koko ikäni ollut Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa, joka oli monikulttuurinen jo kauan ennen normaaleja lähiökouluja. Kun 90-luvun alussa alkoi ensimmäisiä pakolaisvirtoja Suomeen tulla, heidän lapsensa tulivat ranskalaiseen kouluun. Meillä oli arabeja, afrikkalaisia, aasialaisia, kaikkia. Olen tottunut olemaan pakolaisten lasten kanssa pienestä pitäen. Kävin heillä kotona leikkimässä. Olen myös matkustellut aina ja nähnyt kulttuureja jo pienestä pojasta lähtien. Harmittelin kahdeksanvuotiaana Marokossa, kun isäni ei suostunut vaihtamaan siskoani 40:een kameliin vaikka tarjottiin.

Ei edes se, että nuorena teininä jouduin kaksi kertaa ryöstön kohteeksi Helsingin keskustassa ja molemmilla kerroilla tekijät olivat ulkomaalaisia, vaikuttanut asiaan. Tai se, että koulussamme oli yksi ahkera ulkomaalaistaustainen kaveri, joka terrorisoi koko koulua eikä rehtorimme uskaltanut tehdä mitään rasistileimaa pelätessään. Nämä olivat korkeintaan hyviä tekosyitä omasta kokemuksesta, joita käyttää keppihevosena siinä vaiheessa, kun keksin olla sitä mieltä, että kaikki maahanmuuttajat on roskasakkia.

Enkä minä vielä parikymppisenäkään rasisti ollut. Ei ihmisen ihonvärillä tai lähtökohdila ollut minulle oikeastaan koskaan mitään merkitystä. Suffocation oli yksi lempiyhtyeistäni, pidin myös hip hopista. Gurun Jazzmatazz oli ja on parhautta. Asenteeni kovenivat vasta sitä mukaa kun itse aloin voimaan huonommin.

Sairastuin kymmenisen vuotta sitten vaikeaan masennukseen ja sairauden yksi yleisimmistä tunteista oli viha. Se on outo olotila, koska se viha on tavallaan kohdentamatonta. Se on vain valtavan vahva tunne sisällä, joka pyrkii ulos. Ja joka osuu keneen milloinkin. Minä kohdensin sitä aika paljon ulkomaalaisiin, he olivat helppo ja kasvoton ryhmä, joita oli helppo syyttää niin monesta asiasta ilman mitään syytä. Ihan sama, kunhan sai vähän vihata. Ajattelin, että itseni nostaminen jonkun ihmisryhmän yläpuolelle parantaa omaa oloani, koska itse olen aika paska tyyppi. Rasismi meni minulla samaan kategoriaan terveellisen ruoan vastustamisen, liikunnan dissaamisen ja ilmaston lämpenemisen kieltämisen kanssa. Kaikki sellaisia aiheita, joissa jotenkin adaptoin oman pahan oloni heijastamaan näkökantojani, jotta minulla olisi helpompi olla. Että näin minä haluankin elää, pahoinvoivana, tämä on valinta.

Eihän se sitä ollut. Enkä minä ollut mitenkään parempi, päinvastoin. Minähän olin ihan pelle suljetun kuplani sisällä, missä juotiin viinaa pitääkseen iso mörkö loitolla. Vasta kun sieltä kuplasta pääsi pois, alkoi asenteeni muuttumaan kaikkea muutakin kohtaan. Ja kun tarpeeksi kauan sen kanssa töitä tein, että opin lopulta arvostamaan itseäni, ymmärsin myös muita paremmin. Etenkin ymmärsin sen, että me olemme ihmisiä kaikki. Ihan kaikki. Nekin, jotka minulta lippikset ja lompakot silloin teini-iässä Steissillä pöllivät. Kaikki.

Hyvä uutinen on se, että rasismi oli sairaus siinä missä masennukseni ja alkoholisminikin olivat. Siitä pystyi parantumaan.

Tai ehkä se ei ollut edes sairaus, vaan yksi sairauden oire. Sen aiheuttama vääristymä ja reaktio. Ja vasta kun nujersin masennuksen ja löysin itsestäni ihmisen, löysin sen muistakin.

Taistelin valtavasti sen eteen, missä olen tänään, tämän olon puolesta. Minulla on hyvä olla, olen löytänyt jonkunlaisen syvän rauhan ja vilpittömän ilon elämään. Sellaisen fiiliksen, että yritän nähdä ja kokea kaiken positiivisen kautta. Ja tämän saavutettuani huomasin, että se rasistikin minusta on poistunut. Se oli jotain, joka kumpusi yleisestä pahasta olosta, eikä siis ollut oikeasti osa minua. Onneksi.

Ollessani huonoimmillani en edes osannut hävetä ajatusmaailmaani. Olin enemmänkin ylpeä itsestäni. Että tässä sitä kehdataan huudella ääneen omia mietteitäni välittämättä mitä muut siitä olivat mieltä! Tärkeintä on, että olen muita vastaan! Jos haluatte vihata minua, kun olen niin pirun nokkela ja provosoiva, antaa tulla vaan, ei tunnu missään! Nythän tietenkin taaksepäin katsottuna hävettää aivan helvetisti. Rasismini on oikeastaan yksi ainoita piirteitä, joka vähän edelleen minua vaivaa. Että miten minä olen oikeasti voinut olla sellainen. Mutta samoin kuin vaikka sen alkoholin kanssa, minun on helpompi elää tänään ajatellen, että onneksi sentään en ole sellainen enää. Että onneksi älysin lopettaa, jotkut kun eivät älyä ikinä.

Olen pysynyt mahdollisimman paljon loitolla Facebookista ja netin keskustelupalstoista viime aikoina, koska näyttää siltä, että siitä, mitä minä menneisyydessäni häpeän, on tullut normi, joillekin jopa hyve. Ei tuolta tarvitse poimia kovin montaa uutisten kommenttiosiota, missä jokainen pakolainen on paskasakkia ja missä toivotaan toisten ihmisten raiskauksia sen nimissä, että ”ne niinku tajuais” saman. Tällaisesta käytöksestä on tullut vähän liian monelle tavalliselle suomalaiselle jonkinlainen arvo ja yhtäkkiä aika moni on sitä mieltä, että sitä pitää huutaa ääneen. Ja jos siihen sanoo jotain humaania vastaan, on vähintään isänmaanpetturi, koska suvakki, vasuri, stalin, vihreät, greenpeace ja önnönnöö. Se viha, jota minä käytin hyväkseni ollessani sairas onkin yhtäkkiä täysin normaalia ja ”valveutunutta”. Ja nyt sen nimissä tuolla kaduilla pyörii jotain kavereita pilotit päällä leikkimässä armeijaa.

Odin tunnettiin norjalaisessa mytologiassa jumalana, joka oli valtavan tiedonjanoinen. Hänellä oli sutensa Geri ja Freki sekä korppinsa Hugin ja Munin, jotka joka aamu lähtivät ympäri maailmaa etsimään isännälleen uutta tietoa maailmasta ja sen menosta. Odin kääntyisi Valhallassaan, jos kuulisi, että hänen nimellään ratsastavat ”soturit” hakevat tietonsa jostain MV-Lehdestä.

Voin vain olla tyytyväinen, että ehdin sairauteni sairastaa ennen vuotta 2015.

Takaisin ylös