Olen lähdössä ylihuomenna kuudeksi viikoksi Lappiin. Aloitan Inarista, minne suuntaamme koulun kanssa talvileireilemään Hammastunturin erämaahan. Samalla tutustumme saamelaiskulttuuriin ja vierailemme paikallisten luontoyrittäjien apajilla ainakin kultaa huuhtomassa, moottorikelkkasafarilla sekä porotilalla. Olen ajanut kerran elämässäni moottorikelkkaa, olin silloin 14 ja ajoin kelkan puuhun. Siitä tuli 1500 markan lasku.

Tunturi-Suivakossa harjoittelemme talvessa ja lumessa leiriytymistä ja selviytymistä. Rakennamme lumikammit, joissa yövymme ja päivisin suuntaamme eräsukset jalassa tuntureita huiputtamaan. En ole koskenut Kuusistoihini umpihankihiihtojen jälkeen mutta luulen, että olemme edelleen kavereita.

Leirikeikan perään eroan rakkaista opiskelutovereistani Rovaniemellä ja suuntaan autoni keulan kohti Sallatunturia, missä asun seuraavat viisi viikkoa. Ensin ihan vain lomaillen muutaman päivän ja sen jälkeen työharjoitteluani suorittaen Oulanka Basecampissa Juuman kylässä. Basecamp sijaitsee Kuusamon puolella Oulangan kansallispuistoa ja tarjoaa kaikennäköistä aktiviteettia lumikenkäilystä jääkiipeilyyn ja erämaahotellista hyvinvointipalveluihin. Ennakkotietojen perusteella uskoisin sopivani paikkaan hyvin. Työtahti tulee olemaan kiivas, kun keväthanget ja pääsiäinen koittavat, mutta olen asennoitunut painamaan töitä asiakkaiden parissa vaikka 20 tuntia päivässä, jos tarve tulee. Tavoitteenani on saada vähän jalkaa Basecampin oven väliin, jos vaikka saisi tulevaisuudessa sieltä töitä lisääkin.

Vapaapäiväni vietän perheemme mökillä Sallatunturin rauhassa tai sitten Rukalla, missä Basecamp tarjoaa harjoittelijoilleen majoituksen. Luulen kuitenkin pysytteleväni enemmän Sallan hiljaisuudessa kuin Rukan hiihtokeskushärdellissä, taidan olla siihen jo liian vanha. Tai ainakin liian raitis.

Kotiin palaan lopulta huhtikuun puolessavälissä, täällä lienee silloin jo kevät.

Olen odottanut tätä irtiottoa jo kuukaisitolkulla. Jotenkin ajattelen, että tekee tosi hyvää päästä johonkin ihan toiseen maailmaan ja kauas kaikesta hetkeksi. Kauemmas kuin Eerikkilä. Samalla odotan kovasti, että pääsen viimein toden teolla asiakkaiden kanssa toimimaan eräoppaana, näyttämään osaamistani ja oppimaan luontopalveluista lisää. En silti kasvata odotuksiani jostain supersankarieräoppaudesta liikaa, sillä Basecampissa luvassa on todennäköisesti vähintään yhtä lailla talonmiehen hommia ja kahvinkeittoa kuin jääkiipeilyn ohjaamista. Vaan oli mitä oli, kaiken otan mielelläni vastaan!

Koska kaiken kaikkiaan luvassa on varmasti upea reissu, miksi olen huomannut ahdistuvani enemmän ja enemmän sitä mukaa, kun maanantai lähenee?

Syitä lienee monia. Kuusi viikkoa on pitkä aika olla pois kotoa. Joskin ei se sellaisenaan minua pelota, ei tämä sohvannurkka täältä mihinkään häviä. Ikävä poikaani kohtaan lienee yksi suurimmista mietityksen aiheista, en ole koskaan ollut näin paljoa erossa hänestä ja melkein itkettää jo nyt. Onneksi äitini, maailman paras Mummu, tuo pojan pääsiäisenä Sallaan ja saamme viettää edes muutaman päivän yhdessä. Juniori vietti kuluneen viikon Talman hiihtokoulussa ja nyt, kun taidot on hiottu huippuunsa, pääsemme yhdessä isompiin mäkiin laskettelemaan. Silti, ikävä on oleva kova sitä odotellessa. Ikävä tulee varmasti myös joitain ystäviä.

Isoin syy kuitenkin, miksi maanantain lähtö mietityttää on se, että palatessani asiat tulevat olemaan toisin. Hyvällä tavalla kyllä, mutta silti toisin. Poikani on silloin isoveli. Eikä minulla ole asian kanssa osaa eikä arpaa.

Lapseni äidin laskettu aika on viikon päästä. Olen hänen ja heidän puolestaan todella onnellinen, ihan vilpittömästi. Ex-rouva ansaitsee kaiken mitä voi maailmalta saada ja lapsi uudessa liitossa on monella tapaa minullekin ilon aihe. Poikani on toivonut sisaruksia siitä lähtien, kun on osannut sanan lausua ja viimein se toteutuu. Ja minä olen onnellinen kun lapseni on. Täällä ollaan jännitetty ja vilkuiltu puhelinta läpi viikonlopun.

Se, mikä minua uudessa tulokkaassa mietityttää, ja ehkä jopa surettaa, on se, että kyseessä on oman lapseni elämän toistaiseksi suurin juttu, pikkuveli, mutta minä en ole siihen osallisena. En pääse siihen tulevaan riemuun ja elämään varsinaisesti mukaan mitenkään. Toki meidän elomme jatkuu ihan samaan tapaan kuin aina ennenkin ja varmasti saan osani siitä ilosta, jota pieni mies tulee perheenlisäyksestä kokemaan, mutta tulen silti aina olemaan siinä hieman ulkopuolinen. Se on asia, jossa on vielä vähän käsiteltävää. Että lapsellani on jotain niin suurta, missä minä en ole mukana.

En tiedä, ehkä stressaan asiaa enemmän kuin pitäisi. Ja aikahan sen tulee näyttämään, millaiseksi maailma täällä muuttuu sillä aikaa, kun itse ohjaan jotain brittituristia jääseinälle hakku kädessään.

Ehkä nämä tunteet myös löytävät uomansa vaellellessani Hammastunturin maastoja, laskiessani Sallan puuterikenttiä ja kiipeillessäni itsekin se hakku kourassa Oulangan jääseiniä. Ehkä kuusi viikkoa poissa ulkoillen tekee joka tapauksessa pääkopalle hyvää ja se on jopa parempi, että olen jossain kaukana uuden ihmisen saapuessa maailmaan. Saan aikaa sopeutua.

Joka tapauksessa, maanantaina mennään, eli kevät: Bring it on!

Ja jos sinä, lukija, satut olemaan Rukalla 14.3.-8.4. välisenä aikana, tule Basecamp Oulankaan moikkaamaan!

Takaisin ylös