Ensimmäinen muistoni Ranskasta on Bretagnesta. Olimme hiekkarannalla ja löysin jonkun omituisen öttömönkijäisen hiekasta. Tai olisiko ollut rapu? Olin kolmevuotias.

Seuraavaksi muistan kuinka Pariisissa muutamaa vuotta myöhemmin jouduin mukaan miimikon esitykseen jotain keiloja pitelemään tämän jonglööratessa Centre Pompidoun pihalla. Ympärillä oli paljon yleisöä ja minua jännitti ihan kauheasti.

Viisivuotiaana seurasin sisaruksiani Helsingin ranskalais-suomalaiseen kouluun Laivurinkadulle. Aloitin ranskalaisesta lastentarhasta ja lopetin 19-vuotiaana ylioppilaana Munkkivuoreen, minne koulumme muutti ollessani yläasteella. Ranskalaisessa koulussa kaikki aineet äidinkieltä ja uskontoa lukuunottamatta ovat ranskalaisten opettajien opettamia ja opin matematiikan, maantiedon, biologian ja kuvaamataidon alkeet ranskaksi. Marseljeesin opettelimme samaan aikaan kuin Maamme-laulun ja nykyään laulamme sen porukalla kaikkien ystävien häissä. Kanadan kansallislaulun jouduimme opettelemaan senkin kolmannella luokalla, kun opettajaksemme tuli Pierre Tousignant Montrealista. Hänellä oli Canadiensin punainen villapaita.

Neljännellä lähdimme kahdeksi viikoksi Ranskaan Thorigny-sûr-Marnen pikkukaupunkiin Pariisin liepeille. Asuimme paikallisten perheiden kodeissa, söimme heidän omituisen makuisia ruokamakkaroitaan ja joka aamu perheeni äiti pakkasi minulle maailman herkullisimman täytetyn patongin evääksi. Pussailimme ranskalaisia tyttöjä välitunneilla samalla, kun olimme mustasukkaisia kun ranskalaiset pojat pussasivat luokkamme suomalaisia tyttöjä. Vietin 10-vuotissyntymäpäiväni Versailles’n palatsissa ja minulle oli ostettu pahvinen kruunu, jota sain pitää koko päivän. Illalla oli disko. Sielläkin pussailtiin.

Kävimme perheen kanssa Ranskassa lomalla. Kesäisin vietimme aikaa Grimaudin kukkuloilla olevassa kylässä Rivieralla. Siellä oli uima-allas ja taloissa oli kivilattiat. Uima-altaalla oli järjetön määrä ampiaisia. Talvisin kävimme Val Thorensissa tai Chamonix’ssa laskettelemassa. Meribelissä kuuntelin teininä Oasiksen Wonderwallia ja haaveilin salaisesta rakkaudestani Suomessa. Kahta viikkoa myöhemmin mursin selkäni ja se rakkaustyyppi tuli sairaalaan minua moikkaamaan.

Ysillä lähdimme jälleen luokan kanssa kahdeksi viikoksi ranskaan, tällä kertaa Antibes’n pikkukaupunkiin Nizzan kupeeseen. 16-vuotiaina, elämämme voimissa, ryyppäsimme 11 päivää putkeen ja opimme todennäköisesti elämästä enemmän kuin siihen asti koulussa yhteensä. Harrastin känniseksiä hiekkarannalla, se oli muistaakseni epämukavaa.

Lukion jälkeen vanhempani toteuttivat pitkäaikaisen haaveensa ostaa asunto Nizzasta. Siitä lähtien olen käynyt Ranskassa vähintään kaksi kertaa vuodessa itsekseni, vaimoni, ystävieni ja tätä nykyä poikani kanssa. Rivieralla olen levännyt, nauttinut, ryypännyt, sekoillut ja viimeaikoina lähinnä kiipeillyt Alppien eteläkärjessä. Pariisissa olen viimeksi ollut parhaan ystäväni häissä. Sielläkin laulettiin Marseljeesi.

Olen ollut ranskalaisten kanssa tekemisissä kolmevuotiaasta lähtien. En ole koskaan ymmärtänyt miksi niin monet kutsuvat heitä töykeiksi. Minun mielestäni ranskalaiset ovat huomattavasti elämäniloisempaa ja hilpeämpää sakkia kuin esimerkiksi me suomalaiset. Minun mielestäni italialaiset ovat niitä tympeitä, mutta se todennäköisesti johtuu siitä, että olen elänyt ranskalaisten kanssa koko ikäni ja heille Italia on kuin Ruotsi meille. Se naapuri, jota pitää mollata.

Muistan elävästi erään kerran, kun Ranskassa alkoi yleislakko. Sen he nimittäin osaavat, se on sitä fraternitéta. Lakko oli sovittu alkavaksi kello 12. Sillä sekunnilla bussi, jota pysäkillä viidenkymmenen metrin päässä odotin, pysähtyi paikalleen bussikaistalle, kuljettaja nousi ulos ja käveli kadun varteen terassille. Samalla vierenen pankki sulki ovensa ja sieltä käveli pukujengi pihalle samalle terassille. Pöytään tilattiin pullo roséta ja porukka alkoi yhdessä nauttia vapaasta iltapäivästä. Hymyilytti, vaikka jouduinkin kävelemään keskustaan.

Ranska on minun toinen kotini.

Pariisin toissapäiväinen terrori-isku on vaatinut toistaiseksi 129:n ihmisen hengen. Etenkin Bataclan-klubilla tapahtunut teurastus tuntuu syvällä, siellä on lukuisat minunkin edustamani yhtyeet esiintyneet. Children Of Bodom soitti Bataclanissa tasan viikko sitten. Koko Pariisin iskun kohteena oli juuri ne pankkiirit, bussikuskit ja minun ystäväni. Ihmiset, jotka halusivat pullon roséta terassilla tai lähtivät katsomaan keikkaa viikon päätteeksi. Isku olisi voinut olla Versailles’issa 10-vuotispäivänäni tai Antibes’n rannalla kun olin teini. Ehkä Massenan aukiolla Nizzassa viime keväänä, kun poikani juoksi läpi sen suihkulähteiden maailman suurin hymy naamallaan. Tuntuu kuin isku olisi osunut lähelle minua.

Ripustin ikkunaani eilen Ranskan lipun, koska oli sellainen olo, että jotain haluan tehdä. Kävin suurlähetystöllä laulamassa Marseljeesin.

Ensimmäistä kertaa en laulanut sitä iloon.

N’oublie jamais.

Takaisin ylös