tiistai 20. tammikuuta 2015

Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntuu siltä että unelmat alkavat toteutua?

En minäkään tiennyt.

Vuosikausia elin elämääni niin, että olin heittänyt hyvästit sille fiilikselle. Ja heitin lähes päivittäin lisää istuessani masentuneena ihmisrauniona baaritiskillä miettimässä kuinka päin helvettiä kaikki on ja kuinka jokainen unelma oli yksi toisensa jälkeen murentunut taakseni. Katselin palavia raunioita ja siltoja tuopin pohjan läpi ja mietin, miten julmaa elämä on kun ensin ihmiselle annetaan kaikki ja sitten se viedään pois. Elin jatkuvassa synkkyydessä, jossain sellaisessa tilassa, missä ihminen kyllä hengittää muttei kuitenkaan ole elossa kuin pieniä hetkiä kerrallaan.

En tänä päivänäkään tiedä mikä se oli, mikä sai minut kaivautumaan siitä poterosta lopulta ulos. Viimeksi eilen minulta kysyttiin mikä sai minut lopettamaan juomisen mutten osannut sanoa. Minulla oli vielä yksi käsi kiinni jossain parvekkeen reunassa, joka ikään kuin antoi toivoa vielä nousta sen kaiteen toiselle puolelle. Voimat alkoivat hiipumaan ja vaihtoehtoina oli irroittaa tai vielä koittaa kammeta yli. Ja minä kampesin. Jollain ihmeen voimalla minä kampesin ja heijasin itseni takaisin siihen parvekkeelle miettien, että ainoa tapa estää tippuminen uudelleen on poistua koko parvekkeelta.

Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, mietiskelen sitä hetkeä. Että onneksi. Onneksi se voima vielä löytyi enkä päästänyt irti. Ja onneksi siirryin parvekkeelta sisään. Suljettuani sen oven takanani olin kuitenkin edelleen pimeässä. Olin olohuoneessa, olin turvassa mutta ei sinne huoneeseen valo vielä tulvinut valokatkaisijaa napsauttamalla. Piti alkaa töihin sen eteen, että pääsen ensin siihen katkaisijan luo ja korjaan sen. Sitten piti siirtyä varjostimen luo ja vaihtaa siihen uusi lamppu. Mieluumin sellainen kallis ja laadukas energiansäästölamppu, jonka hinta on korkea mutta joka kestää pitkään. Tuijottaessani viimein pitkän työn jälkeen sitä valoa päätin lopulta heivata sen varjostimenkin mäkeen. Nautin valosta sellaisenaan kuin se tulee. Täysillä.

Parvekkeen oven naulasin kiinni ja päätin, etten sille reunalle lähde enää seisoskelemaan. Vaikka maisema olisikin hieno, oli olemassa riski tippua uudelleen kaiteen yli, joten turvallisempaa oli istuskella siellä olkkarissa. Katselin ikkunan takaa sen valoni äärestä ulos ja aloin ensimmästä kertaa haaveilemaan ja unelmoimaan vähän uudelleen. Ensin varovasti, sitten, taas kerran, täysillä.

Unelmat on aina vähän pelottavia. Niissä kun on riski, ettei ne toteudukaan ja silloin ne ikään kuin kääntyvät ympäri ja potkaisevat naamaan. Että ähäkutti, mitä sä oikein kuvittelit? Se pelko aiheuttaa helposti sen, ettei uskalla oikein edes yrittää. Tuntuu turvallisemmalta olla näköalaton jolloin se näköala ei voi mennä pilalle. Olisin voinut laittaa siihen olkkarin ikkunaan mustan verhon, etten näkisi sitä maisemaa. Tietäisin, että se on siellä, mutta jos sattuukin olemaan paska sää, se ei pilaisi näkymääni.

Kuitenkin, vaikka viimein olin sitä valoa saanut, en suostunut tyytymään tähän. Halusin nähdä sen maiseman, halusin unelmoida ja haaveilla taas kerran. Sen opettelu oli vaikeaa mutta pikku hiljaa, kun itseluottamus onnistumisten kautta alkoi nousemaan, uskalsin koko ajan vähän lisää. Lopulta luulin haaveilleeni överiksi. Niin pitkälle, että varmuudella ammun itseäni jalkaan kuvittelemalla pystyväni mihin tahansa. Vaarana oli, että törmäisin taas seinään. Tai siihen kaiteeseen.

Ensin siellä parvekekaiteen tuolla puolen näkyi kaunis ulkoilma. Välillä toki sataa ropisi, välillä tuli jotain rännän tapaista ja välillä lumi tuiskusi vaakasuoraan mutta välillä paistoi myös aurinko. Luonnonvalo. Siellä näkyi joku Nuuksion metsä. Sen jälkeen telttamatka Färsaarille. Yhtäkkiä siellä seisoi Euroopan korkein vuori ja sen jälkeen Seven Summits ja Mount Everest. Yritin palata alkuun ja siihen Nuuksion maisemaan ajatellen, että älä nyt helvetti sentään sekoilemaan ala, haaveile nyt jostain mihin kykenet. Koitin toppuutella itseäni unelmissani, etten satuttaisi itseäni uudelleen. Sen parvekkeen ja kukkulan välissä kun on kuitenkin aikamoinen matka. Ja se kaidekin siinä olisi, se josta jo kerran roikuin.

Kuitenkin, siitä unelmasta tuli päähänpinttymä. Se tavallaan ohitti kaiken logiikan ja järjen ja unohdin tyystin ajatuksen siitä, ettei se muka voisi toteutua. Järkeilin sen niin, että sieltä olohuoneesta pääsee eteisen kautta rappuun, rapusta hissilä alas ja ulos ja siitä sitten pienin ja hitain - mutta varmoin - askelin kohti sitä Everetiä. Että kyllä se siellä jossain on ja odottelee, sinne pitää vain kävellä. Ei juosta, ei hötkyillä, askel kerrallaan kävellä. Ja jokainen askel lähemmäs sitä unelmaa on jo pieni voitto ja uusi energiansäästölamppu.

Tänään olohuoneessani on jo aika monta lamppua. Ja jotenkin tässä viime päivinä ja viikkoina on tuntunut siltä, että täällä paistaisi kuin jossain Tahitilla. Tähän valoon melkein hukkuu.

Viime keväänä päätin lopettaa entiset työt keskittyäkseni siihen unelmaan. Ja olin varma, että tavalla tai toisella teen siitä totta. Askel ja lamppu kerrallaan. Kesällä kiipesin Elbrusille, ensimmäiselle vuorelle. Syksyllä kävin kokeilemassa rajojani kahdella muulla kukkulalla. Tänä vuonna jatkan ainakin Kosciuszkolla, Tamokissa, Kilimanjarolla ja myös uudelleen Kebnekaisella ja Cime du Gélas’lla. Treenaan viisi päivää viikossa sekä fyysistä että henkistä kuntoa matkoja ajatellen, luen paljon. Ja luulin, että näiden reissujen ja treenien valo pitäisi minut pystyssä jo pitkään. Mutta nyt näyttäisi siltä, että se oli vasta alkua.

Viime viikolla sain opiskelupaikan Eerikkilän urheiluopistosta. Aloitan elokuussa luonto- ja eräoppaan opinnot, jotka kestävät vuoden ja jotka valmentavat minua eteenpäin askeleita ottaessani. Päivää ennen kuin pääsykoetilanteessa kävin, sain puhelun joka saattaa mahdollistaa myös taloudellisesti sen, että saan keskittyä opintojen lisäksi unelmaani täysillä. Se oli sellainen puhelu, jota olen toivonut ja odottanut ja johon olen luottanut, että sellainen vielä tulee. Kävin sen tiimoilta eilen tapaamisessa, jossa ikään kuin konkretisoitui tämä haave ja se, että se voi oikeasti toteutua. Tämä matka voi oikeasti olla totta. Ja jos asiat menevät suunnitellusti, pian saan kiivetä ja kirjoittaa, ja suunnata kohti sitä Everestiä tekemällä juuri tätä, mitä nyt tässä Tahiti-olohuoneessani teen. Elämällä unelmaani.

Niin. Nyt tiedän, millaista se on, kun unelmat alkavat toteutumaan. Ja tänään mietin sitä tyyppiä, joka rokkui siitä parvekkeen reunan kaiteesta. Sitä kun se kampesi siitä viimeisillä voimillaan ylös, meni sisään, korjasi valot ja uskalsi sittenkin alkaa haaveilemaan.

Onneksi uskalsi.

Seuraava kirjoitus Aivan ensimmäinen kirjoitus