Vuorikiipeily on todella itsekästä ja se on sitä kahdella tapaa: Ensimmäinen näyttäytyy mäessä ollessa, missä jokainen kiipeää ainoastaan itselleen. Siellä ei kilpailla, jokaisella on omat syynsä vuorella olemiseen ja jokainen tekee siellä lopulta omat päätöksensä itsenäisesti matkan varrella.

Toinen näyttäytyy läheisille. Heille kiipeily on itsekästä, koska lähtijä asettaa itsensä ainakin näennäisesti vaaraan ja ottaa typeriä riskejä jättäen rakkaat kotiin huolesta soikeana. Itsekkäin kaikista on kiipeilijä, jolla on lapsia.

Aina välillä olen tasapainoillut ajatuksen kanssa itsekin. Pääpiirteittäin näen asian niin, että vaarallista ei ole lähteä, se on päätökset siellä paikan päällä, mitkä ratkaisevat. Oma harkinta- ja riskinottokyky ja vastuu niistä on se, mikä itsekkyyden määrittää.

Eilen jouduin kuitenkin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa läheinen aidosti esitti huolensa valinnastani kiivetä. Se ei perustunut mihinkään yksittäiseen tapahtumaan, vaan hän toi pitkäaikaisen pohdinnan jälkeen ajatuksensa julki minulle, halusi huolensa ääneen sanoa. Kyseessä oli lapseni äiti. Hän ei moralisoinut, vaatinut lopettamaan tai mitään muutakaan vastaavaa, mutta hän on huolissaan. Huolissaan siitä, että joutuisi joku päivä viemään pojalleni huonoja uutisia matkaltani.

Monella tapaa viesti pysäytti. Siinä oli asioita, joiden kanssa olen itsekin välillä paininut etenkin vuorten tästä koko ajan kasvaessa. Toistaiseksi en koe, että olisin oikeastaan kertaakaan asettanut itseäni sellaiseen vaaraan, että riski olisi ollut typerä, mutta vuorten kasvaessa kasvaa riskitkin.

Laitan tähän alle vastaukseni hänelle sanasta sanaan. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun jouduin nämä asiat paperille laittamaan, aiemmin ne ovat vain pyörinyt omassa päässäni. Ehkä ne saivat jotenkin konkreettisemman tai selkeämmän asun nyt.

”Mä ihan hyvin ymmärrän sua ja sun ajatuksia, kunnioitankin niitä. Ja toki, vuoret on vaarallisia paikkoja. Ne on sellaisia, missä kaikkia riskejä ei voi hallita ja yllätykset on usein epämukavia. Mutta niin ne on täällä kotonakin tai missä tahansa. Koska tahansa voi liukastua raitiovaunun alle tai kuorma-auto voi ajaa suojatielle päälle. Tai lamppu tippua katosta päähän. Kaikkea ei vain voi hallita mutta se ei voi estää elämistäkään.

Mä olen tavannut sanoa, että vaarallista ei ole lähteä, se on ne päätökset paikan päällä, mitkä ratkaisevat. Ja ne on niitä kohtia, joissa vastuu ja kypsyys mun mielestä punnitaan. Lähdenkö ylittämään tätä jäätikköä? Olenko tarpeeksi taitava kiipeäjä, että voin nousta tuon seinän ylös? Se on ikuista tasapainoilua riskin ja riskinottohalun välillä. Niissä hetkissä mulla ratkaisee moni asia ja isoin niistä on Eemil. Mä ajattelen joka kerta Eemiliä ja sitä, että aion tältä reissulta tulla kotiin Eemilin luo. Jos riski on sellainen, että vaarana on, että niin ei käy, en riskiä ota. Esimerkkinä vaikka Mont Blanc nyt syyskuussa. Mä olisin voinut jatkaa nousemista huipulle ja todennäköisesti olisin sen saavuttanutkin. Mutta mulla oli myös ongelmia. Ja olisi ollut varsin todennäköistä, että ne olisivat moninkertaistuneet mitä ylempänä olisin ollut, viimeistään ainakin matkalla alas. Joten siinä 4400 metrissä, täydellisessä säässä, huipun ollessa näkyvillä, mä käännyin alas. Olin siitä ratkaisusta itse hirmu ylpeä vaikka se melkoisen myrskyn mun pään sisällä aiheuttikin.

Eli tällä nyt yritän tällä kuvata sitä, että mä todella, todella harkitsen matkalla jokaisen askelen ja osaan lopettaa, jos joku ei tunnu hyvältä. Se on tärkeä – jos ei tärkein – taito vuorilla.

Lopultahan todennäköisesti jokaisella reissulla vaarallisin osuus on se automatka lentokentälle, jos nyt saivartelemaan aletaan.

Mä olen sanonut, että ilman noita vuoria, reissuja ja haasteita mä olisin kotona elävä kuollut. Paljon kuolleempi kuin mitä voin jossain vuorella onnettomuudessa olla. Mä olisin tyhjä hylsy. Mä en halua, uskalla enkä voi pysähtyä, koska jos niin teen, mä koen oloni levottomaksi. Ja jos mä joutuisin yhtäkkiä elämään ilman vuoria, joita niin rakastan, mä ottaisin valtavan riskin todennäköisesti sairastua uudelleen. Koska joutuisin taas luopumaan jostain niin suuresta. Sitä mä en halua enää ikinä, sairastua. En juoda enkä etenkään masentua taas. Eli tavallaan, vaikka se ehkä teatraaliselta kuulostaakin, se on tavallaan se vaihtoehto. Eli toivoisin, että osaisit miettiä mistä mä olen tullut. Mitä siellä takana on. Sinne mä en halua takaisin. Eikä varmasti halua myöskään Eemil, tai kukaan muukaan mun rakkaista. Mä olen niin pitkälle tullut.

Mä voisin yrittää selittää miljoonalla sanalla, että miksi mä kiipeän mutta sä et silti voisi ymmärtää, ei kukaan voisi. Koska sitä ei pysty selittämään millään sanoilla, mitkään ei tee oikeutta niille asioille mitä mä näen, koen ja tunnen vuorilla, niille valmistautuessa tai niiden jälkeen. Se on joku ihan oma utopiansa, johon ainoastaan mulla on pääsy. Jos mä voisin sen näyttää, mä näyttäisin kaikille. Mä koen olevani elossa, mä koen olevani yhtä tän maailman kanssa, mä koen olevani olemassa, kun mä kiipeän. Ne on asioita, joita ilman muakaan ei olisi. Mä en olisi mä. Mä en olisi yhtä hyvä isä, ihminen, ystävä tai mikään ilman tätä.

“Somewhere between the bottom and the summit is the answer to the mystery of why we climb” sanoi kiipeilijä Greg Child. Se on paras vastaus minkä mäkin pystyn antamaan.

Ehkä mä eniten toivon, että luotat siihen, että Eemil on mulle maailman tärkein, enkä ikinä tekisi mitään sellaisia asioita, jotka voisi satuttaa sitä. Mä en koe tekeväni niin kiivetessäni, vaan päinvastoin, mä koen pitäväni itseni ensimmäistä kertaa ikinä kunnossa ja terveenä, jotta Eemilillä olisi maailman paras isä. Koska sitä mä olen. Ja se on osittain vuorten ansiota.”

Takaisin ylös