sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Olen aina pyrkinyt tekemään isänä parhaani. Sinä päivänä kun poikani syntyi liki kahdeksan vuotta sitten päätin, että aion pitää aina huolen siitä, että häneltä ei puuttuisi mitään. Ja että hän tuntee itsensä rakastetuksi mitä ikinä tapahtuisikaan. Että hänellä on aina koti johon tulla, koti missä on turvallista ja hyvä olla. Että hän olisi onnellinen lapsi ja myöhemmin aikuinen.

Mutta se ei tarkoita että olen ollut aina hyvä isä. Lapseni synnyttyä sairastuin masennukseen, mitä seurasi alkoholiongelmat. Olin pojan ensimmäisen vuoden enemmän poissa kuin kotona, enkä suoraan sanottuna muista siitä vuodesta paljon mitään. En oikein seuraavistakaan. Olen joskus sanonut, että eniten minua elämässä hävettää se, että lapseni ensimmäisestä kolmesta vuodesta muistan parhaiten kaikki ne hyvät bileet, joissa olin mukana. Se pitää edelleen ainakin osittain paikkansa.

Erosimme lapseni äidin kanssa pikkutyypin ollessa vuoden ikäinen. Jatkoin ryyppäämistä parhaani mukaan unohtaakseni koko liiton ja eron. Mutta silti pari päivää viikossa minulla oli pieni ihminen kotona, joka siitä muistutti. Alku oli pelottavaa. Yhtäkkiä olinkin lapsen kanssa yksin enkä tiennyt yhtään mitä tehdä. Samalla mieleni haikaili lähimpään baariin jatkamaan erosta alkanutta pakomatkaani. Kyllä se arki siitä kuitenkin pikkuhiljaa lähti sorvautumaan ja yhteispeli pojan kanssa alkoi toimimaan. Niinä ensimmäisinä vuosina luotiin pohja sille tiimille, joka meillä on tänään. Se sellainen ”kyllä me miehet tässä pärjätään”-henki. Hyvin on pärjätty.

Isyyteen pätee lopulta se sama sääntö mitä olen usein toitottanut yrittäjyyden kohdalla: että yritys voi olla vain juuri niin hyvässä kunnossa kuin yrittäjä itse. Menestyvää firmaa ja toimintaa ei kauaa pysty pyörittämään, jos pyörittäjä itse on rikki. Sama juttu se on lapsen kanssa. Jos isä on masentunut alkoholisti, voi lapsella olla asiat vain juuri niin hyvin kuin olosuhteet antavat myöden. Ja vaikka kuinka asiaa koittaisi piilotella ja tekee parhaansa, se ei poista ongelmia taustalta, jotka vaikuttavat väkisinkin myös läheisiin. Ja etenkin siihen lähimpään.

Syksyllä 2012 olin tullut tieni päähän viinan kanssa. Päätin hoitaa itseni kuntoon. Juomisen loppu oli samalla masennuksesta parantumisen alku. Ryhdyin kasaamaan sirpaleista taas ehjää ja kokonaista ihmistä. Ja myös isää. Koska silloin ymmärsin, että vasta nyt minusta voi tulla oikeasti se paras isä, jollainen olin luvannut olla sinä päivänä, kun poikani syntyi. Aloin pitää huolta itsestäni.

Siitä on nyt kolme vuotta aikaa. Tänään olen terve ja raitis, masennuksestakin muistuttaa enää liuta tatuointeja kädessäni. Vieressäni tässä sohvalla makaa maailman paras 8-vuotias poika jolla on maailman paras 36-vuotias isä. Samaa uskottelin itselleni viisi vuotta sitten mutta vasta tänään se on totta. Se on totta sen takia, että minä olen itse kunnossa nyt.

Moni on kysynyt, että eikö ole edesvastuutonta isänä kiipeillä vuoria ja tähdätä kuolemistaan kuululle Mount Everestille, kun on pieni lapsi kotona. Että kuinka kehtaan asettaa itseni sellaiseen vaaraan, että se vaikuttaa väkisin myös lähimmäisiini, jos ei muuten, niin aiheuttamalla ainakin huolta? Olen tavannut vastata, että mielestäni vastuuttomampaa on lähteä ilta toisensa jälkeen pimeään yöhön pakenemaan arkeaan tuoppiin. Siellä sitä vasta muita satutetaankin. Samalla tavalla tein itsekin. Ja samat ihmiset, jotka vuorikiipeilyäni kyseenalaistavat, katsovat hiljaa hyväksyen sivusta jonkun toisen arkipäiväistä ryyppyputkea, oli lapsia kotona tai ei.

Kiipeilyssä ja ulkoilussa ylipäänsä on kyse juuri siitä itsestäni huolen pitämisestä, jota ilman olisin vajaa. Olen löytänyt uuden Teemun vuorilta ja se Teemu on parempi kuin koskaan. Enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Kiipeilyn löytäminen auttoi minut rakastumaan itseeni uudelleen ja ilman sitä rakkautta lapsenikin saisi minusta vain puolet. Osaltaan vuoret siis tekivät (ja tekevät) minusta sen parhaan isän. Tai varmuudella ainakin paremman kuin siitä tyypistä, joka baaritiskillä neljä vuotta sitten veti päätään täyteen uskotellen itselleen, että sellainen on.

Katsomme tässä piirrettyjä. Pikkujätkää harmittaa kun ei ehtinyt saada koulussa väkertämäänsä isänpäiväkorttia valmiiksi, raukka luulee, että olen pettynyt. En ole. Paras lahja minulle on se, että meillä on kaikki hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan.

Hyvää isänpäivää kaikille.

Seuraava kirjoitus Aivan ensimmäinen kirjoitus